15. Populaatiogenetiikka ja evoluutio

Luonnonvalinnan kohde voi vaihdella. Geenivalinnassa yksittäinen geeni on valinnan kohteena, siinä yksi haitallinen ominaisuus voi estää yksilön lisääntymisen ja menestystekijä aiheuttaa valintaedun. Yksilövalinta kohdistuu kaikkiin geeneihin kokonaisuudessaan. Se määrittää yksilön kelpoisuuden, lisääntymismenestyksen ja alleelien osuuden seuraavassa sukupolvessa. Sukulaisvalinnassa kaikki yksilöt eivät lisäänny itse, vaan he auttavat lähisukulaisiaan. Vaikka omat geenit eivät siirry eteenpäin, yksilö edistää lähes samojen geenien siirtymistä.

Geenipooli= Populaation perimä tiettynä ajankohtana. Geenipooliin voivat aiheuttaa muutoksia mutaatiot, muuttoliike, sattuma ja valinta.
Pullonkaulailmiö= populaatiosta yli puolet lajeista tuhoutuu.

Muuntelua aiheuttavat tekijät:

Yksilöillä on erilaisia alleeleita muuntelua synnyttävien mutaatioiden ansiosta. Perinnöllistä muuntelua tapahtuu mutaatioista, sukusolujen synnystä, crossing overista ja sukusolujen kohtaamisessa.

1. Mutaatiot- Geenimutaatiot synnyttävät uusia alleelita ja kromosomistomutaatiot jopa uusia lajeja.
2. Sukusolujen synty- Meioosissa sukusolujen syntyessä kummallakin puolella jakotasoa syntyy uusia sukusoluja äidiltä ja isältä.
3. Crossing over- Meioosin keskivaiheessa isältä ja äidiltä perityt vastinkromosomiparit ovat tiiviisti vierekkäin ja tekijäinvaihduntaa voi tapahtua niiden asettuessa päällekkäin. Usein vastinkromosomiparin välille syntyy muutama kiasma, mikä myös lisää sukusolujen muuntelua.
4. Sukusolujen kohtaaminen-  Kaksi sukusolua ja niiden perimien yhtyminen. Kahden sattumanvaraisen siittiön ja munasolun yhdistyminen voi tapahtua yli 8 x 8 miljoonalla tavalla.

14. Useamman ominaisuusparin periytyminen

Mendelin lait

Mendel oli tutkija, joka havaitsi säännönmukaisuuksia ominaisuuksien periytymisessä. Näitä perinnöllisuuden lainalaisuuksia kutsutaan Mendelin laeiksi.

1. Mendelin sääntö: lohkeamis sääntö (segregaatiosääntö) -Meioosissa alleeliparit erkanevat niin, että kuhunkin soluun tulee geenistä yksi alleeli. --> kahden eri homotsygootin (AA ja Aa) jälkeläiset ovat samanlaisia (Aa).
2. Mendelin sääntö: vapaan syntymisen sääntö -Vanhemmilta tulevien vastinkromosomiparin kromosomit alleeleineen ovat sattumanvaraisesti sijoittuneet --> alleelit voivat sekoittua ja voidaan muunnella enemmän.

Mendelistinen dihybridiristeytys= Risteytys, jossa seurataan kahden alleeliparin aiheuttamien ominaisuuksien periytymistä. Ominaisuuksien MENDELÖINNIKSI kutsutaan ilmiötä, kun vastinkromosomiparin kromosomit ovat sattumanvaraisesti jakotason eri puolilla.

Määrällisten ominaisuuksien periytyminen

Kun jälkeläiset voidaan ryhmitellä toisistaan selvästi erottuviksi ryhmiksi, on niillä laadulliset ominaisuudet eli kvalitatiiviset ominaisuudet. Laadulliset ominaisuudet ovat poikkeuksia, koska keskiarvotyyppiä edustavia yksilöitä on enemmän ääripäissä. Nämä ovat määrällisiä ominaisuuksia eli kvantitiivisia ominaisuuksia. Määrällisten ominaisuuksien syntyyn vaikuttaa summautuvasti useat geenit. Näitä kutsutaan polymeerisiksi geeneiksi. Polygeeninen periytymistapa on kyseessä, kun siihen vaikuttaa moni geeni. Tähänkin periytymistapaan vaikuttavat ympäristötekijät.

13. Sukupuolen määräytyminen 

Suvullisesti lisääntyvien eläinten sukupuolet eroavat yleensä rakenteeltaan, väritykseltään ja käyttäytymiseltään. Joskus koiraita ja naaraita on vaikea ymmärtää samaan lajiin.

Hermafrodiitti= yksilöt tuottavat sekä muna- että siittiösoluja ja pystyvät periaatteessa hedelmöittämään itsensä.

Sukupuolikromosomiin kytkeytynyt sukupuolen määräytyminen= Yksilön sukupuoli määräytyy, kun uroksen x- tai y- kromosomi määrittää jälkeläisen sukupuolen.

Pertenogeneettinen lisääntyminen on neitseellistä lisääntymistä. Lajien naaraat tuottavat jälkeläisiä munasoluista ilman hedelmöitystä.

Poikkeuksellisesti ympäristötekijät voivat vaikuttaa sukupuolen määräytymiseen. Eräillä matelijoilla lämpötila alkionkehitysvaiheen aikana määrää sukupuolen ja eräillä vesissä elävillä selkärangattomilla sukupuoli vaihtuu iän myötä.

Ominaisuuksien periytymistä voi päätellä  sukupuusta. Se on malli, josta näkee ominaisuuksien periytymistä peräkkäisissä sukupolvissa eli onko periytyvä alleeli resessiivinen vai dominoiva ja sijaitseeko se sukupuollikromosomissa vai jossakin muuussa autosomissa. Koiraat, naaraat, ominaisuutta ilmentävät symbolit ja kantajat havainnollistetaan sukupuihin eri tavoin. Esimerkiksi ympyröillä, neliöillä ja väreillä.

12. Ominaisuuksien periytymistä tutkitaan risteytyksillä 

Saamme ominaisuutemme vanhempiemme geenien yhdistelmästä. Alleelit ovat vaihtoehtoisia muotoja geeneistä, joita voi yhdestä geenistä olla useita. Jokaisesta geenistä toinen alleeli on peritty äidiltä ja toinen isältä. Jos yksilö on perinyt samat alleelit, on yksilö samaperintäinen eli homotsygoottinen. Jos alleelit ovat keskenään erilaiset, on yksilö eriperintäinen eli heterotsygoottinen. 

Jotkin alleelit ovat vallisevia eli dominoivia ja yhdenkin vaikutus näkyy ilmiasussa. Peittyvät eli resessiiviset alleelit näkyvät vain jos yksilö on homotsygoottinen alleelin suhteen. 

Monohybridiristeytys= risteytys, jossa tarkastellaan yhden alleeliparin aiheuttamien ominaisuuksien periytymistä.

Välimuotoinen periytyminen= Alleelit ilmentyvät yhdessä yhtä voimakkaina 

Yhteisvallitseva periytyminen= Kumpikin alleeli ilmenee yksilössä erillisenä. 

Letaalialleelit= Geenimuotoja, jotka tappavat yksilön ennen lisääntymisikää samaperintäisinä. Ne ovat yleensä resessiivisiä.

11. Sukusolujen synty

Meioosissa itiöiden tai sukusolujen muodostuessa kromosomimäärä puolittuu. Sukusolujen yhtyessä hedelmöityksessä palauttaa kromosomiluvun kaksinkertaiseksi. Meioosissa on kaksi jakoa.

Ensimmäinen meioottinen jako

Esivaihe

Keskenään samanlaiset kromosomit pariutuvat eli konjugoituvat vastinkromosomipariksi niin, että isältä ja äidiltä perityt kromosomien kohdat geeneineen ovat vastakkain. Pariutumisessa syntyy kiasmat, joissa vastinkromosomien kromatidit katkeavat. Ne yhdistyvät uudella tavalla toisiinsa, jolloin geenejä vaihdetaan. Tämä tapahtuma on nimeltään crossing over eli tekijänvaihdunta. Tämä esivaihe kestää n.90% meioosin ajasta, joka voi olla päiviä tai jopa vuosia.

Keskivaihe

Vastinkromosomit asettuvat solun keskelle jakotasoon pareittain ja kukin vastinkromosomipari jakotasoon toisista riippumatta. Isältä ja äidiltä peritty vastinkromosomi asettuu jommalle kummalle jakotason puolelle.

Jälkivaihe

Jälkivaiheen lopussa vastinkromosomit erkanevat. Kromosomiluku puolittuu kun kromosomiparin vastinkromosomit vedetään solun eri päihin. Muodostuu kaksi kromosomiryhmää ja kiasmojen takia uudet kromosomit ova erilaiset kuin meioosin alussa.

Loppuvaihe

Solu jakautuu ja syntyy kaksi tytärsolua, joiden kromosomiluku on puolet alkuperäisen emosolun kromosomiluvusta. Tämän vaiheen jälkeen siirrytään toiseen meioottiseen jakoon.

Toinen meioottinen jako (tasausjako)

Toisen meioottisen jaon vaiheet ovat: Esivaihe II, Jälkivaihe II, Keskivaihe II ja Loppuvaihe II, kuten mitoosissa. Ero mitoosiin on puolta pienempi kromosomimäärä. Syntyy neljä uutta tumaa ja neljä uutta sukusolua. Sukusolujen määrä on puolittunut jakojen seurauksena.

10. Valkuaisaineiden valmistaminen solussa

Yksi geeni on tietynpituinen pätkä dna-ketjusta. Kaikilla saman lajin yksilöillä on samat geenit. Yksilöiden erot kuitenkin selittyvät geenimuodoilla eli alleelien erilaisuudella. Saman geenin eri alleeleissa on hieman erilainen emäsjärjestys. Yksilöiden soluissa syntyy erilaisia proteiineja, jotka selittävät erilaisuudet.

Proteiinit koostuvat aminohapoista. Aminohappojärjestys määräytyy dna -ketjun emäsjärjestyksen mukaan. Emäksiä on neljänlaisia (A,T,C,G), niiden kolmen emäksen muodostamilla ryhmillä koodata yhteensä 4^3 eli 64 aminohappoa.

Kodoni= Emäskolmikko. Dna:ssa ja Rna:ssa kolmen emäksen yhdistelmä, joka vastaa yhtä aminohappoa.

Proteiinien valmistaminen tapahtuu solulimassa ribosomien pinnalla.

9. Solut lisääntyvät jakautumalla

Solujakautuminen lisää yksisoluisilla yksilöitä, ja monisoluisilla sitä tarvitaan kasvamiseen ja kudosten uusiutumiseen. Solusykli (solun elämänkierto) sisältää uuden solun kasvun ja uusien soluelinten ja osien rakentumisen, sekä tuman- ja solunjaon, jossa muodostuu uudet itsenäiset solut.

Mitoosi= tumajako, jonka aikana kromosomit kiertyvät itsensä ympäri paksummiksi rakenteiksi. Mitoosissa kromosomien rakenne ja lukumäärä ei muutu. Lisääntyvän solun solukierto jakautuu välivaiheeseen ja tuman jakautumiseen.

Meioosi= kaksi tumaa jakautuu, jolloin kromosomiluku puolittuu

Välivaihe= solun kahden jakautumisen välinen aika, jolloin Dna kahdentuu, soluelimet lisääntyvät ja solu kasvaa

Dna:n vaihtelevia osia ovat emäkset, joita on neljänlaisia: Adeniini (A), Tymiini (T), Sytosiini (C) ja Guaniini (G).
Kromosomit muodostuvat Dna -molekyylistä ja proteiinimolekyyleistä. Kromosomien lukumäärä, koko ja muoto ovat riippuvaisia lajista. Ihmisellä on noin 23 000 geeniä, jotka ovat sijoittuneet yksilön 23 erilaiseen kromosomiin. Kaikissa kromosomeissa ei ole yhtä monta geeniä. Jokaisessa solussa on kaksi samanlaista kromosomia.
Aitotumaisilla eläimillä kromosomisto on melkein täysin diploidinen, mikä tarkoittaa sitä, että jokaista kromosomia on soluissa kaksi.

8. Solut tarvitsevat energiaa

Omavaraiset eliöt valmistavat ATP:tä tuottamistaan sokereista ja muista yhdisteistään. Tärkein energianlähde valtaosalle eliöistä ovat hiilihydraatit. ATP- muodossa olevaa energiaa tarvitaan soluissa erilaisiin reaktioihin kuten solujen kuljetukseen, dna:n kahdentumiseen, solunjakautumiseen ja proteiinisynteesiin. On kaksi reaktio sarjaa, joita solu voi käyttää ATP:n tuottamiseksi, soluhengitys ja käyminen.

Soluhengitys= Aerobinen eli happea vaativa reaktio, jossa glukoosimolekyyli hajoitetaan entsyymien avustuksella. Soluhengitys tapahtuu solulimassa ja mitokondriossa.

1. Glukoosi hajoaa kahdeksi pienemmäksi molekyyliksi, palorypälehapoksi --> vapautuu kaksi ATP -molekyyliä ja vetyä.
2. Palorypälehapot kuljetetaan mitokondrioon jossa ne jatkavat hajoamistaan. Sitruunahappokierrossa eli Krebsin kierrossa --> syntyy kaksi ATP -molekyyliä
3. Elektronisiirtoketjussa syntyy valtaosa ATP -määrästä. Vedynsiirtäjämolekyylit vapauttavat sitomansa vedyn. Vety yhtyy happeen --> muodostuu vettä ja ATP -molekyylejä tehokkaimmillaan 34. 

Soluhengityksessä syntyy siis yhteensä 38 ATP -molekyyliä ja sen hyötysuhde on n. 40 %.

Käyminen= Orgaanisten aineiden hajoamisreaktio ilman happea, anaerobisesti. Lopputuotteen mukaan reaktiot nimetään alkoholi- ja maitohappokäymiseksi.

Anaerobisessa alkoholi- ja maitohappokäymisessä syntyy vain kaksi ATP -molekyyliä glukoosimolekyyliä kohti.

7. Fotosyynteesi tuottaa ravintoa eliökunnalle

Auringon säteilyenergia on sidottu sokeriin kemialliseksi energiaksi, joka on eliökunnan energianlähde. Fotosynteesissä muodostuneesta sokerista saadaan energiaa kasvin soluhengitykseen. Noin puolet yhteytetyistä sokereista menee kasvin elintoimintoihin ja muu kuluu orgaanisten yhdeisteiden valmistukseen. Siitä valmistetaan mm. selluloosaa kasvin soluseiniä varten, lipidejä ja valkuaisaineita. Sokereita myös varastoituu esim. juuriin ja siemeniin.

Fotosynteesi on tapahtumaketju, johon kuuluu valoreaktio, jota seuraa pimeäreaktio.
Valoreaktiossa auringon säteilyenergia muutetaan kemialliseksi energiaksi. Vesi hajoaa vedyksi ja ilmakehään vapautuvaksi hapeksi. Pimeäreaktiossa hiilidioksidi yhteytetään vedestä saadun vedyn kanssa sokeriksi valoreaktiossa muunnetun energian avulla. Pimeäreaktiota kutsutaan myös hiilen yhteyttämisreaktioksi.

6. Kasvien vesi- ja ravinnetalous

Kasvit nostavat vettä juurien avulla versoon ja lehtiin kuluttamatta melkein ollenkaan energiaa. Viherlevillä ja alkeellisemmilla kasveilla ei ole juuria, vaan ne saavat vettä ja ravinteita sekovarrella. Putkilokasveilla taas aineita kuljettaa johtosolukko, joka koostuu johtojänteistä.
Haihtumisimu on merkittävin vettä kasviin nostava voima. Veden nousuun ei juurikaan kulu kasvin omaa energiaa. Haihtumisimun mahdollistaa koheesiovoima, eli veden atomien ja vesimolekyylien tarttumien yhtenäiseksi vesimolekyylinauhaksi, joka tarttuu putkilon seinämiin. Haihtumisimu syntyy putkiloon kasvien yhteyttäessä. Silloin ilmarakojen täytyy olla auki, hiilidioksidin ja hapen vaihtoa varten. Ilmaraoista haihtuu tällöin vettä. Ilmarakojen avautuminen ja sulkeutuminen riippuu huulisoluista, kun huulisolut turpoavat, ilmarako avautuu. Ilmaraot ovat yleensä kiinni öisin, kun kasvi ei yhteytä.

Vesi on kasvien elinehto koska:

-kasvi saa ravinteet veteen liuenneina

-sen haihtuminen mahdollistaa veden virtauksen kasvissa

-nestejännitys tukee kasvia 

-se on fotosynteesin lähtöaine

-sen haihtuminen viilentää

-se levittää siemeniä ja joidenkin kasvien siitepölyä

5. Solukalvo

Solukalvossa on kaksi fosfolipidimolekyylikerrosta, joihin on kiinnittyneinä proteiinimolekyylejä sekä hiilihydraatteja. Hiilihydraattiketjujen kerroksen avulla solut tunnistavat toisiaan ja solun ulkopuolisia rakenteita. Solukalvo erottaa solun sisällön ympäristöstä ja valikoi sen lävitse kulkevia aineita, jotka kulkevat läpi joko passiivisen tai aktiivisen toiminnan tuloksena. Aineiden kulkeutuessa passiivisesti tarkoittaa sitä, että se ei kuluta solun energiavaroja.

Diffuusio= Molekyylit ja ionit pyrkivät kohti pienempää pitoisuutta eli kohti aluetta missä ainetta on vähemmän. Sen seurauksena aineet sekoittuvat tasaisesti. Diffuusio johtuu lämpöliikkeestä.
Osmoosi= Veden diffuusiota puoli-läpäisevän kalvon läpi kohti väkevämpää liuosta. Osmoosissa vesi kulkeutuu passiivisesti.
Diffuusio ja osmoosi ovat solulle hyviä tapoja ottaa aineita, koska ne eivät kuluta energiavaroja. Ne ovat mahdollisia soluun päin vain jos solussa on siirtyvää ainetta enemmän kuin ympäristössä.

Aktiivinen kuljettaminen tarkoittaa energiaa kuluttavaaa aineiden siirtämistä solukalvon läpi. Silloin kuljettajaproteiinit tekevät työn. Ionipumpuiksi kutsutaan ioneja kuljettavia proteiineja. Kuljettajaproteiinit ja ionipumput kuljettavat aineita kohti suurempaa pitoisuutta.

4. Entsyymit ovat solun kemiallisia robotteja

Entsyymit= solun tuottamia valkuaisaineita, jotka mahdollistavat reaktioita kulumatta itse reaktiossa

Entsyymin proteiiniosassa on aktiivinen keskus, johon vaikuttava aine eli substraatti kiinnittyy. Entsyymit vaativat itselleen oikeanlaiset olosuhteet, joita ilman ne menettävät muotonsa eli denaturoituvat. Entsyymit osallistuvat hajottavaan ja rakentavaan aineenvaihduntaan. Entsyymien osallistuessa reaktioon, energiaa tarvitaan vähemmän.

s.31 t.8
a) E1100 = amylaasi: tärkkelystä mm. maltoosiksi pilkkova lisäaine. Sylkirauhaset ja haima erittävät amylaasia.
b) E1101 = proteaasi: soluentsyymejä, jotka aiheuttavat proteoyysin eli hajottavat proteiineja.
c) E1103 = invertaasi: vaaraton lisäaine, joka pilkkoo sakkaroosia glukoosiksi ja fruktoosiksi.

Rakennusaineenvaihdunnassa substraattimolekyylit sitoutuvat entsyymin niin, että sitoutuminen kemiallisesti  kuluttaa mahdollisimman vähän energiaa. Muodostuu reaktiotuote, joka irtoaa nopeasti ja entsyymi on välittömästi valmis uuteen reaktioon.
Hajoitusaineenvaihdunnassa substraatti sitoutuu hetkeksi entsyymiin, mutta hajoaa kahdeksi tuotteeksi.
                               

3.Solujen kemiallinen rakenne

Eliölajien solut poikkeavat toisistaan rakenteeltaan ja toiminnaltaan. Soluista löytyy paljon yhtäläisyyksiä ja se johtunee siitä, että kaikki eliöt polveutuvat ilmeisesti noin 3,8 miljardia vuotta sitten ilmaantuneista yksisoluisista. Solut koostuvat molekyyleistä, jotka voidaan pilkkoa alkuaineatomeiksi kemiallisissa reaktioissa. Tyypillisimmät elävien solujen alkuaineet ovat hiili, vety, happi ja typpi. Solut tarvitsevat monia sähköisesti varautuneita atomeja monenlaisiin solun toimintoihin ja rakenteisiin.

Orgaaninen yhdiste= useita hiiliatomeja sisältävä yhdiste, joista solurakenteemme on muodostunut

Epäorgaaninen yhdiste= yhdisteitä, jotka eivät ole muodostuneet hiilirungosta

Monosakkaridit, disakkaridit ja polysakkaridit ovat hiilihydraatteja, jotka ovat solujen tärkeimpiä energianlähteitä ja energiavarastoja. Ne koostuvat hiilestä vedystä ja hapesta. Monosakkaridit ovat yksinkertaisimpia. Glugoosi eli rypälesokeri on solun tärkein energianlähde, jota vihreät kasvit valmistavat fotosynteesissa eli yhteyttämisessä. Sakkaroosi ja laktoosi, disakkaridit, syntyvät kun kaksi monosakkaridimolekyyliä liittyy yhteen. Polysakkarideissä liittyneitä monosakkarideja voi olla jopa tuhansia.

s.24 t.1

2. Solun perusrakenne

Aitotumaisen solun pääosat ovat solukalvo, solulima ja tuma. Solukalvo ympäröi jokaista solua. Se eristää soluliman solun ulkoisesta nesteestä. Solu voi toimia solukalvon ansioista itsenäisenä yksikkönä ja ylläpitää solun sisäistä tasapainoa. Se säätelee aineiden pääsyä soluun ja solusta ulos. Eläinsolussa solukalvo on uloin kerros, mutta kasveilla, sienillä, bakteereilla ja levillä sitä suojaa vielä soluseinä. Solulima koostuu suurimmaksi osaksi vedestä, johon on liuennut yhdisteitä. Solulimassa on proteiinisäikeitä ja proteiiniputkia, joista on muodostunut solun tukiranka. Tumassa on kromosomeja, joista löytyy perintötekijät eli geenit. Niiden määrä riippuu lajista.

Mitokondrio= Soluelimiä jotka osallistuvat soluhengitykseen ja muuttavat ravinnosta saadun energian solulle kelvolliseksi.
Lysomit= Kalvon verhoamia soluelimiä, joiden entsyymit pilkkovat bakteereita ja vieraita aineita.
Solunesterakkulat= Sisältävät solunestettä ja toimivat vesivarastoina. Solunesterakkuloita on kasvi- ja sienisoluissa.

s.16 t.3 a

Eläinsolu

Kasvisolu

1. Eliöiden solut muistuttavat toisiaan

Solut, jotka ovat rakenteeltaan ja tehtävältään samanlaiset muodostavat eläimillä kudoksia ja kasveilla solukoita. Eläinten kudostyypit ovat pinta- eli epiteelikudos, lihaskudos, tukikudos ja hermokudos. Pintakudos peittää kehon ulko- ja sisäpintoja ja muodostaa kaikki rauhaset. Lihaskudos koostuu lukuisista supistumiskykyisistä proteiineista. Hermokudos muodotuu neuroneista, joissa on monia tuojahaarakkeita, solukeskus ja aksoni. Tukikudos jakautuu alatyyppeihin, jotka ovat sidekudos, rustokudos, luukudos, rasvakudos ja veri.

Kasvien solukkotyypit ovat kasvusolukko, perus- eli tylppysolukko, pinta- eli rajoitussolukko, johtosolukko, tukisolukko ja erityissolukot. Putkilokasvien tyypilliset solukkotyypit ovat kasvusolukko, perussolukko ja johtosolukko. Niistä rakentuvat juuri, varsi ja lehdet.

Soluja tutkitaan mikroskoopeilla, koska ne ovat liian pieniä silmillänähtäviksi. Mikroskooppien keksiminen oli siis solujen löytymisen edellytys. Soluja voidaan nähdä valomikroskoopilla, mutta sisärakenteen näkee elektronimikroskoopilla. Vuonna 1665 Robert Hooke tutki mikroskoopillaan korkkitammen kuoren viipaleita ja näki niissä pieniä lokeroita, joita hän kutsui soluiksi. 1800- luvulta solu on ollut tunnettu eliöiden perusyksikkönä. Kehitettiin soluteoria, jonka mukaan solu on eliöiden pienin elävä yksikkö, eliöt koostuvat yhdestä tai useammasta solusta ja että kaikki solut syntyvät jakautumalla toisista soluista.

Solun pieneen kokoon on monia syitä. Sen aineiden vaihto ympäristön kanssa tapahtuu nopeasti ja sen sisällä aineiden kuljetusmatkat ovat lyhyitä. Solun pieni koko ja eliön muodostuminen lukuisista yksiköistä on edullista, koska sillon yhden solun tuhoutuminen ei ole tuhoisaa eliölle.

Solujen ikä vaihtelee. Ne saattavat elää vuorokaudesta yli sataan vuoteen mm. hermosolu voi elää yli 100 vuotta.

                   Mikroskooppi                           Hermosolu