4. Entsyymit ovat solun kemiallisia robotteja

Entsyymit= solun tuottamia valkuaisaineita, jotka mahdollistavat reaktioita kulumatta itse reaktiossa

Entsyymin proteiiniosassa on aktiivinen keskus, johon vaikuttava aine eli substraatti kiinnittyy. Entsyymit vaativat itselleen oikeanlaiset olosuhteet, joita ilman ne menettävät muotonsa eli denaturoituvat. Entsyymit osallistuvat hajottavaan ja rakentavaan aineenvaihduntaan. Entsyymien osallistuessa reaktioon, energiaa tarvitaan vähemmän.

s.31 t.8
a) E1100 = amylaasi: tärkkelystä mm. maltoosiksi pilkkova lisäaine. Sylkirauhaset ja haima erittävät amylaasia.
b) E1101 = proteaasi: soluentsyymejä, jotka aiheuttavat proteoyysin eli hajottavat proteiineja.
c) E1103 = invertaasi: vaaraton lisäaine, joka pilkkoo sakkaroosia glukoosiksi ja fruktoosiksi.

Rakennusaineenvaihdunnassa substraattimolekyylit sitoutuvat entsyymin niin, että sitoutuminen kemiallisesti  kuluttaa mahdollisimman vähän energiaa. Muodostuu reaktiotuote, joka irtoaa nopeasti ja entsyymi on välittömästi valmis uuteen reaktioon.
Hajoitusaineenvaihdunnassa substraatti sitoutuu hetkeksi entsyymiin, mutta hajoaa kahdeksi tuotteeksi.
                               

3.Solujen kemiallinen rakenne

Eliölajien solut poikkeavat toisistaan rakenteeltaan ja toiminnaltaan. Soluista löytyy paljon yhtäläisyyksiä ja se johtunee siitä, että kaikki eliöt polveutuvat ilmeisesti noin 3,8 miljardia vuotta sitten ilmaantuneista yksisoluisista. Solut koostuvat molekyyleistä, jotka voidaan pilkkoa alkuaineatomeiksi kemiallisissa reaktioissa. Tyypillisimmät elävien solujen alkuaineet ovat hiili, vety, happi ja typpi. Solut tarvitsevat monia sähköisesti varautuneita atomeja monenlaisiin solun toimintoihin ja rakenteisiin.

Orgaaninen yhdiste= useita hiiliatomeja sisältävä yhdiste, joista solurakenteemme on muodostunut

Epäorgaaninen yhdiste= yhdisteitä, jotka eivät ole muodostuneet hiilirungosta

Monosakkaridit, disakkaridit ja polysakkaridit ovat hiilihydraatteja, jotka ovat solujen tärkeimpiä energianlähteitä ja energiavarastoja. Ne koostuvat hiilestä vedystä ja hapesta. Monosakkaridit ovat yksinkertaisimpia. Glugoosi eli rypälesokeri on solun tärkein energianlähde, jota vihreät kasvit valmistavat fotosynteesissa eli yhteyttämisessä. Sakkaroosi ja laktoosi, disakkaridit, syntyvät kun kaksi monosakkaridimolekyyliä liittyy yhteen. Polysakkarideissä liittyneitä monosakkarideja voi olla jopa tuhansia.

s.24 t.1

2. Solun perusrakenne

Aitotumaisen solun pääosat ovat solukalvo, solulima ja tuma. Solukalvo ympäröi jokaista solua. Se eristää soluliman solun ulkoisesta nesteestä. Solu voi toimia solukalvon ansioista itsenäisenä yksikkönä ja ylläpitää solun sisäistä tasapainoa. Se säätelee aineiden pääsyä soluun ja solusta ulos. Eläinsolussa solukalvo on uloin kerros, mutta kasveilla, sienillä, bakteereilla ja levillä sitä suojaa vielä soluseinä. Solulima koostuu suurimmaksi osaksi vedestä, johon on liuennut yhdisteitä. Solulimassa on proteiinisäikeitä ja proteiiniputkia, joista on muodostunut solun tukiranka. Tumassa on kromosomeja, joista löytyy perintötekijät eli geenit. Niiden määrä riippuu lajista.

Mitokondrio= Soluelimiä jotka osallistuvat soluhengitykseen ja muuttavat ravinnosta saadun energian solulle kelvolliseksi.
Lysomit= Kalvon verhoamia soluelimiä, joiden entsyymit pilkkovat bakteereita ja vieraita aineita.
Solunesterakkulat= Sisältävät solunestettä ja toimivat vesivarastoina. Solunesterakkuloita on kasvi- ja sienisoluissa.

s.16 t.3 a

Eläinsolu

Kasvisolu

1. Eliöiden solut muistuttavat toisiaan

Solut, jotka ovat rakenteeltaan ja tehtävältään samanlaiset muodostavat eläimillä kudoksia ja kasveilla solukoita. Eläinten kudostyypit ovat pinta- eli epiteelikudos, lihaskudos, tukikudos ja hermokudos. Pintakudos peittää kehon ulko- ja sisäpintoja ja muodostaa kaikki rauhaset. Lihaskudos koostuu lukuisista supistumiskykyisistä proteiineista. Hermokudos muodotuu neuroneista, joissa on monia tuojahaarakkeita, solukeskus ja aksoni. Tukikudos jakautuu alatyyppeihin, jotka ovat sidekudos, rustokudos, luukudos, rasvakudos ja veri.

Kasvien solukkotyypit ovat kasvusolukko, perus- eli tylppysolukko, pinta- eli rajoitussolukko, johtosolukko, tukisolukko ja erityissolukot. Putkilokasvien tyypilliset solukkotyypit ovat kasvusolukko, perussolukko ja johtosolukko. Niistä rakentuvat juuri, varsi ja lehdet.

Soluja tutkitaan mikroskoopeilla, koska ne ovat liian pieniä silmillänähtäviksi. Mikroskooppien keksiminen oli siis solujen löytymisen edellytys. Soluja voidaan nähdä valomikroskoopilla, mutta sisärakenteen näkee elektronimikroskoopilla. Vuonna 1665 Robert Hooke tutki mikroskoopillaan korkkitammen kuoren viipaleita ja näki niissä pieniä lokeroita, joita hän kutsui soluiksi. 1800- luvulta solu on ollut tunnettu eliöiden perusyksikkönä. Kehitettiin soluteoria, jonka mukaan solu on eliöiden pienin elävä yksikkö, eliöt koostuvat yhdestä tai useammasta solusta ja että kaikki solut syntyvät jakautumalla toisista soluista.

Solun pieneen kokoon on monia syitä. Sen aineiden vaihto ympäristön kanssa tapahtuu nopeasti ja sen sisällä aineiden kuljetusmatkat ovat lyhyitä. Solun pieni koko ja eliön muodostuminen lukuisista yksiköistä on edullista, koska sillon yhden solun tuhoutuminen ei ole tuhoisaa eliölle.

Solujen ikä vaihtelee. Ne saattavat elää vuorokaudesta yli sataan vuoteen mm. hermosolu voi elää yli 100 vuotta.

                   Mikroskooppi                           Hermosolu